Seppelvarpu ja marunat syyskuun 2009 kasvit
Seppelvarpu kuuluu monikäyttöisimpiin maanpeitepensaisiin, sillä se viihtyy yhtä hyvin varjossa kuin auringossa. Seppelvarvussa ihastuttavat rento kasvutapa ja liuskainen lehdistö, kun taas pikkuiset vaaleat kukat jäävät sivuosaan. Myös syyskuun perennasuku marunat loistaa kukinnan sijasta lehdistöllään. Marunoiden hopeiset lehdet tuovat vaihtelua vihreisiin kasvimassoihin. Nämä monivuotiset kukat viihtyvät kuivalla, karulla ja aurinkoisella paikalla.
Seppelvarpua aurinkoon ja varjoon
Rento- ja pitkäversoinen seppelvarpu (Stephanandra incisa ’Crispa’) pärjäsi erinomaisesti Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen peittopensaskokeissa eri puolilla maatamme. Se talvehtii ilman vaurioita Kuopion korkeudella saakka vyöhykkeillä I–IV, kun maa on läpäisevä. Seppelvarpu viihtyy jopa varjossa, mutta pensaasta tulee tuuheampi ja ruskaväristä kirkkaampi auringossa.
Seppelvarvusta tulee 30–50 senttiä korkea ja noin metrin levyinen. Koska maahan kaartuvat oksat juurtuvat nivelistään multaan, kitkeminen olisi hankalaa. Tämän vuoksi mullan tulee olla rikkakasvitonta, ja katteita kannattaa käyttää. Seppelvarpua ei tarvitse leikata usein, ja se kasvattaa uudet versot nopeasti jopa alasleikkauksen jälkeen.
Seppelvarvun liuskoittuneet pikkulehdet puhkeavat melko varhain keväällä. Myös ruskehtavankeltainen tai lähes oranssi syysväri kehittyy aikaisin. Kesä–heinäkuun vaihteessa avautuvat kellanvalkoiset, 2–6 sentin kokoiset kukinnot erottuvat heikosti lehdistöstä.
Marunat eivät kavahda kuivuutta
Ryytimäisesti tuoksuvat marunat (Artemisia-suku) kasvavat aurinkoisilla paikoilla. Maa saa olla karua ja kuivaa, kunhan se vain läpäisee vettä tehokkaasti. Lehdistä tulee runsaassa valossa lähes valkoiset, minkä ansiosta marunat ovat koristeellisia koko kasvukauden. Marunoita voi istuttaa matalaksi aidaksi, jolla rajataan vaikkapa kasvimaa tai kukkapenkki nurmikosta. Marunoista kehittyy tiheän pallomaisia, kun niiden versot typistetään alkukesällä.
Hopeamaruna
Meillä viljellään eniten noin metrin korkuista hopeamarunaa (Artemisia ludoviciana), jolla on kapeat pajumaiset lehdet. Se menestyy erinomaisesti jopa vähälumisilla alueilla ja leviää melko voimakkaasti. Koiruohoa eli malia (Artemisia absinthium) hyödynnetään paitsi koristekasvina myös vermutin ja absintin mausteena. Kasvi on 30–100 senttiä korkea.
Ohotanmaruna
Puolipallomainen, 15–40 senttiä korkea ohotanmaruna (Artemisia schmidtiana 'Nana') sopii hillittykasvuista perennaa kaipaavalle. Sen lehdet ovat liuskaiset, samoin maanmyötäisen hiekkamarunan (Artemisia stelleriana). Rentovartinen, korkeuttaan leveämpi hiekkamaruna kannattaa suojata talveksi havuilla.Takaisin sivun alkuun
Elokuun 2009 kasvit peittopaju ja punahattu
Tämän elokuun nimikkokasvit peittopaju ja punahattu viihtyvät aurinkoisella paikalla. Peittopaju ’Tuhkimo’ (Salix x aurora) on uusi rentoversoinen ja matala pensas, joka on kuitenkin jo osoittautunut niin kestäväksi, että Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus on myöntänyt sille FinE-tunnuksen. Kaunopunahattu (Echinacea purpurea) on keskikesästä pitkälle syksyyn kukkiva perenna, joka tarvitsee lämpimän kasvupaikan. Vajaan metrin korkuisen kasvin kukat muistuttavat lierihattua liilanpunaisine tai valkoisine laitakukkineen.
Peittopajua vaikkapa rinteeseen
Verraten uusi peittopaju ’Tuhkimo’ (Salix x aurora) on matala, kestävä ja hyvin maanpinnan peittävä pensas. Maa-ja elintarviketalouden tutkimuskeskus valitsi sen FinE-lajikkeeksi paljolti kiiltävän, tummanvihreän lehdistönsä vuoksi, ja koska se menestyi hyvin peittopensastutkimuksessa kaupunkien viheralueilla. Se oli jo parin vuoden kuluttua istutuksesta lähes kahden metrin levyinen.
Vain 40–50 cm korkea peittopaju sopii pihoille, puistoihin ja liikennealueille suuriksi ryhmiksi. Se verhoaa rinteen ja muut paikat, joissa nurmikon hoito olisi hankalaa. Peittopaju menestyy lähes koko Suomessa vyöhykkeillä I–VI(VII). Versot ovat koristeellisen punaruskeat. Lehdet puhkeavat Etelä-Suomessa toukokuun puolivälissä. Vaatimattomat ”pajunkissat” avautuvat miltei samaan aikaan.
Jotta ’Tuhkimo’ peittäisi kasvupaikkansa mahdollisimman pian, se kannattaa istuttaa valoisalle tai kevyesti varjoisalle paikalle, jolloin lehdistöstä tulee tuuhein. Peittopajua ei tarvitse leikata juuri koskaan, eikä sillä ole pahoja kasvintuhoojia. Kasvualustan tulee olla mieluiten hikevä, mutta muutoin peittopajulle kelpaa tavallinen keskiravinteinen peruskalkittu maa.
Punahattu kukkii koko syyskesän
Aurinkoisessa perennapenkissä lepattaa takuuvarmasti isoja perhosia, kun kukkien joukkoon istuttaa muutaman punahatun (Echinacea). Perhosharrastajien mukaan punahatut ovat erinomaisia päiväperhosten mesikasveja. Lisäksi punahatut kukkivat poikkeuksellisen kauan keskikesästä syksyyn, sillä yksittäinen kukinto pysyy auki keskimäärin 32 vuorokautta!
Kaunopunahattu (Echinacea purpurea) on komein punahattulaji vajaan metrin korkuisine varsineen ja kukkineen, jotka ovat 10–12 senttiä leveät. Kukat kestävät maljakossa kauniina jopa kaksi viikkoa, kun varret leikataan kukkien avauduttua täysin. Liilanpunaisten tai valkoisten laitakukkien keskellä kohoaa oranssinruskea, piikkimäinen ”kupu”, jonka voi hyödyntää myöhemmin kuivakukkakimpuissa.
Punahatut ovat kotoisin Pohjois-Amerikan preerialta. Niinpä ne istutetaan myös meillä aurinkoiseen kukkapenkkiin, joka on kalkittu ja lannoitettu perusteellisesti. Alustan tulee läpäistä hyvin vettä, sillä talvimärkyys tuhoaa taimet. Punahatut kannattaa suojata havuilla talveksi, jos lunta kertyy penkin päälle niukalti.
Takaisin sivun alkuun
Heinäkuussa kukkivat nukkeruusu ja ritarinkannukset
Heinäkuun 2009 nimikkokasvit ovat nukkeruusu ja ritarinkannukset. Molemmat kukkivat keskikesällä ja suosivat aurinkoista kasvupaikkaa. Pienimpiin ruusupensaisiin lukeutuva nukkeruusu sopii yhtä hyvin puistoihin kuin kotipihoille. Se on matala, terve ja helppohoitoinen. Yksinkertaiset vaaleanpunaiset kukat kestävät paahdetta ja sadetta.
Jaloritarinkannukset ovat perinteisiä perennoja, jotka tekevät kukkapenkistä huomion keskipisteen. Toista metriä korkeat kukinnot ovat täynnä sinisiä, valkoisia tai vaaleanpunaisia kukkia. Sähkönsinisenä kukkiva kiinanritarinkannus sen sijaan on hento, alle puolen metrin korkuinen kivikkokasvi.
Pikkuinen nukkeruusu
Nukkeruusu (Rosa nitida) puhkeaa kukkaan Etelä-Suomessa tavallisesti jo kesäkuun lopussa, ja nuppuja avautuu elokuuhun saakka. Vaaleanpunaiset pikkukukat tuoksuvat miedosti. Niistä kehittyy pallomaisia, vain sentin levyisiä kiulukoita, jotka kypsyvät punaisiksi syyskesällä. Lehdet ovat kiiltävät, pienet ja kapealehdykkäiset, ruska-aikaan punaoranssit.
Vajaan metrin korkuinen nukkeruusu viihtyy kotiseudullaan Pohjois-Amerikassa jopa märässä maassa, mutta meillä taimet on syytä istuttaa tavalliseen, ajoittain kuivuvaan maahan. Pensas kasvattaa melko runsaasti vesoja. Se menestyy Oulun korkeudella saakka vyöhykkeillä I–V.
Korkeita ja matalia ritarinkannuksia
Jaloritarinkannusten (Delphinium x cultorum) pitkät siniset, valkoiset ja vaaleanroosat kukinnot kohoavat sydänkesällä muiden perennojen yläpuolelle. Lajikkeesta riippuen 120–200 senttiä korkeiksi tulevat taimet istutetaan noin puolen metrin välein. Jaloritarinkannukset leviävät hillitysti, sillä pitkiä juuriversoja ei kehity. Ne viihtyvät valoisalla paikalla runsasravinteisessa, 50 senttiä syvässä mullassa.
Meillä viljellään pääsääntöisesti Pacific-ryhmän jaloritarinkannuksia, kuten ’Astolat’, ’Blue Bird’ ja ’Galahad’. Niistä on tullut suosittuja erityisen suurten ja tiheiden kukintojen vuoksi. Belladonna-ryhmän jaloritarinkannusten kukinnot ovat ilmavammat ja kukat pienehköt.
Matalampia kasveja kaipaavalle on tarjolla Magic Fountains -lajikkeita. Näitä 70–100 sentin mittaisia jaloritarinkannuksia istutetaan noin 40 sentin välein. Ne kukkivat varhain eikä niiden kukintoja tarvitse tukea.
Pienikokoinen kiinanritarinkannus (Delphinium grandiflorum) sopii kuivahkoon kivikkokasviryhmään. ’Blauer Zwerg’ ja ’Butterfly’ ovat vain 25 senttiä korkeita, loistavansinikukkaisia viljelymuotoja.
Koivuangervo ja rönsytiarella kukkivat valkoisina kesäkuussa
Kesäkuun 2009 nimikkokasvit ovat koivuangervo ja rönsytiarella. Pienikokoinen, pyöreähkö koivuangervo on pensas, joka sopii sekä aurinkoiselle että melko varjoisalle kasvupaikalle. Peittoperennoihin luettava rönsytiarella taas viihtyy parhaiten siimeksessä. Molemmat kukkivat valkoisenaan kesäkuussa.
Kuvassa koivuangervo 'Tor'.
Pieni ja sitkeä koivuangervo
Koivuangervosta (Spiraea betulifolia) on myynnissä monia lajikkeita. Tyypillinen koivuangervo on 60–100 senttiä korkea ja hyvin tiheäoksainen pensas. Juurivesojen vuoksi pensaasta kehittyy korkeuttaan leveämpi. Laji on saanut nimensä lehtien muodon mukaan, vaikkakin leveät lehdet muistuttavat vain kaukaisesti koivua. Ruskaväristä tulee runsaassa valossa tulisen oranssinpunainen.
Kesäkuun puolivälin jälkeen puhkeavat kukinnot ovat puhtaan valkoiset. Koivuangervon leveät kukinnot kehittyvät saman vuoden versoihin. Alasleikkaus keväällä ei siten estä koivuangervoa kukkimasta jo samana kesänä. Pensas kestää hyvin paitsi leikkausta myös lumen painoa. Lisäksi se on melko vaatimaton maan laadun ja valon määrän suhteen. Koivuangervo menestyy vyöhykkeillä I–VI eli Rovaniemen korkeudella saakka. Taimet istutetaan noin puolen metrin välein, kun halutaan yhtenäinen pensasryhmä.
Lehtimattoa varjoon
Rönsytiarella (Tiarella cordifolia) on helppohoitoinen, noin 15 senttiä korkea maanpeiteperenna. Se menestyy koko Suomessa lähes kaikkien perennojen tavoin. Lumen suojassa lehdet säilyvät osittain vihreinä yli talven, ja kasvi puhkeaa kukkaan touko–kesäkuun vaihteessa. Pysty terttukukinto koostuu valkoisista, miedosti tuoksuvista pikkukukista. Rönsytiarella leviää melko nopeasti kasvattamalla maanpäällisiä rönsyjä, joiden nivelkohtiin kehittyy uusia lehtimättäitä. Kasvi pysyy elinvoimaisena, kun mättäät jaetaan noin 10 vuoden välein.
Alun perin Pohjois-Amerikan lehtimetsistä tuotu rönsytiarella sopii puolivarjoisille paikoille sekä puiden ja isojen pensaiden aluskasviksi. Rönsytiarella viihtyy myös auringossa, jos maassa riittää kosteutta helteelläkin. Maan tulee olla läpäisevää, jotta seisova vesi ei tuhoa juuria. Ihanteellisessa kasvualustassa on 20–30 senttiä syvyydeltä keski- tai runsasravinteista multaa. Kalkitus ei ole aivan välttämätöntä, sillä laji viihtyy myös happamassa maassa. Neliömetrin alalle istutetaan 10 taimea.
Takaisin sivun alkuun
Tarjanruusu ja rönsyansikka toukokuun 2009 kasvit
Taimistoviljelijät ry valitsee vuosittain kutakin kasvukauden kuukautta kohden nimikkokasvit, yhden perennan ja yhden puun tai pensaan. ”Kuukauden kasvit” sopivat maamme ilmastoon, ja ne ovat helppohoitoisia ja terveitä. Vuoden 2009 toukokuun nimikkokasvit ovat tarjanruusu ja rönsyansikka. Tarjanruusu on isokokoinen, kesä–heinäkuun vaihteessa kukkiva pensas, joka menestyy lähes Oulun korkeudella. Rönsyansikka puolestaan on yksi monikäyttöisimmistä maanpeiteperennoista, sillä se viihtyy sekä auringossa että varjossa.
Suomalainen tarjanruusu
Tasavallan presidentti Tarja Halosen kunniaksi nimetty tarjanruusu löydettiin Kirkkonummelta Bengt Schalinin puutarhasta. Schalin toimi Helsingin kaupunginpuutarhurina 1950-luvulla, ja hän on saattanut risteyttää pensaan itse. Suomen ruususeura kastoi pensaan tarjanruusuksi kansainvälisenä ruusun vuonna 2002.
Tarjanruusu (Rosa ’Tarja Halonen’) menestyy ainakin vyöhykkeillä I–IV, sillä se on perinyt sitkeytensä kanadanruusulta – toista vanhempaa ei tiedetä. Puisto-, aidanne- ja suojapensaaksi sopiva tarjanruusu menestyy jopa niukkaravinteisilla ja kuivilla paikoilla. Rotevat versot kaartuvat kärjistään; nuoret versot ovat punaruskeat ja mukavan vähäpiikkiset. Juurivesojakin kasvaa niukasti.
Kesä–heinäkuun vaihteessa alkava kukinta kestää 2–3 viikkoa. Miedosti tuoksuvat kukat ovat puolikerrannaiset, keskimäärin 7,5 cm leveät, ja keltaiset heteet erottuvat selvästi. Terälehdille ovat tyypillistä tummanpunaiset pisteet ja viirut. Punaoransseja, melko isoja kiulukoita kehittyy runsaasti.
Rönsyansikka peittää maata valossa ja varjossa
Toukokuun 2009 perenna rönsyansikka (Waldsteinia ternata) näyttää parhaimmalta laajoina ”kasvimattoina”. Se viihtyy sekä aurinkoisilla että varjoisilla paikoilla ja jopa puiden ja isojen pensaiden alla, kunhan kasvualustaa on vähintään 20 sentin verran. Se leviää aluksi melko hitaasti maanalaisten ja maan päällä suikertavien rönsyjen avulla, mutta jo toisena vuotena istutuksesta laji kasvattaa runsaasti 20–30 cm pitkiä maarönsyjä.
Rönsyansikan kiiltävät, kolmiosaiset lehdet säilyvät suurimmaksi osaksi yli talven, joten kasvi peittää maanpintaa heti lumen sulettua. Lehdistö saattaa ruskettua lumettomilla paikoilla, mutta kuivuneet lehdet peittyvät keväällä nopeasti uusien versojen alle. Kukat ovat mansikan kukan kokoisia ja muotoisia, mutta keltaisia. Noin kolme viikkoa kestävä kukinta alkaa yleensä toukokuun puolivälissä.
Takaisin sivun alkuun
